TEMPPELIHERRAIN RITARIKUNNAN SYNTYVAIHEET

Ordo Supremus Militaris Templi Hierosolymitani (OSMTH) on kristillinen ja ekumeeninen ritarijärjestö, joka vaalii keskiaikaisen Temppeliherrain ritarikunnan perinteitä. Ranskalainen aatelismies Hugues de Payens perusti Temppeliherrain ritarikunnan 1118 yhdessä kahdeksan muun ritarin kanssa suojellakseen Pyhässä maassa matkaavia pyhiinvaeltajia.

Ritarikunnan tukikohta sijaitsi muinaisen Salomon temppelin (n. 960–587 eKr.) paikalla, jonka hävittämisen jälkeen sillä oli tosin sijainnut toinen, ns. Serubbaabelin temppeli (n. 520–30 eKr.) ja kolmas, Herodeksen temppeli, jonka roomalaiset hävittivät pian sen valmistuttua 70 jKr. Autioksi tasatulla temppelivuorella sijaitsi jonkin aikaa roomalaisten rakentama Juppiterin pyhäkkö. Myöhemmin (vuosina 685–705) kalifi Abd al-Malik rakennutti vuorelle kultakupolisen Kalliomoskeijan sekä El-Walid (vuosina 705–715) siitä etelään Al Aksan moskeijan.

Tälle monien temppelien paikalle ritarit siis saivat kasarminsa, mistä syystä ritarikuntaa alettiin kutsua nimellä Jerusalemin temppelin ritarikunta (Ordo Templi Hierosoly­mitani). Paavi Honorius II vahvisti ritarikunnan oikeudet vuonna 1128 ja antoi sille Bernhard Clairvauxlaisen laatimat säännöt. Ritarit saivat sisterssiläismunkkien valkean kaavun, johon myöhemmin paavi Eugenius III:n toimesta n. 1146 lisättiin punainen risti, joka ilmeisesti oli koverasakarainen ns. Mantovan risti (croix pattée). Ristin punainen väri kuvasi ritarien uhrivalmiutta.

Jo vuonna 1099 Johannes Kastajan sairaalan italialainen esimies Gerard oli perustanut Jerusalemiin veljeskunnan, jolle paavi Pascal II antoi sairaalaritarikunnan oikeudet vuonna 1113. Nämä johanniitat, myöhemmin Maltan ritarit, tunnistettiin mustasta viitasta, jossa oli valkoinen risti. Myös Pyhän Marian Saksalainen ritarikunta perustettiin alun perin sairaala­ritarikunnaksi vuonna 1190. Heidän asunaan oli valkoinen viitta ja siinä musta risti.

Temppeliherrat osallistuivat soturimunkkeina pyhiinvaeltajien puolustamiseen ja moniin taisteluihin muslimeja vastaan. Vuorovaikutus itämaisen kulttuurin kanssa oli myös rauhanomaista ja temppeliherrat välittivät Eurooppaan arabeilta saamaansa tietämystä esimerkiksi lääketieteessä ja matematiikassa. Jerusalemin jouduttua muslimien käsiin vuonna 1187 temppeliherrat perääntyivät Akkoon ja sieltä myöhemmin Kyprokselle ja lopulta Pariisiin, missä oli ritarikunnan päämaja.

Temppeliherrat harjoittivat pankkiiritoimintaa saaden vaikutusvaltaa, mutta myös vihamiehiä. Ritarikunnalle velkaantunut Ranskan kuningas Filip IV Kaunis suostutteli vuonna 1312 Avignonin “varjopaavin” Clemens V:n lakkauttamaan ritarikunnan sillä veruk­keella, että temppeliherrat olivat syyllistyneet kerettiläisyyteen ja sodomiaan. Vainojen päätteeksi vuonna 1314 suurmestari Jaques de Molay sekä eräitä muita temppeliherroja poltettiin roviolla, ja ritarikunnan omaisuus siirrettiin johanniitoille. Temppeliherrat Portugalissa ja Skotlannissa välttivät kuitenkin vainon.

Temppeliherrain ritarikunnan lakkauttamiselle oli yleisempikin syy, joka liittyi ristiretkien ajan päättymiseen: soturimunkeille ei ollut enää käyttöä ja lisäksi sotivan munkin ajatus tuntui ristiriitaiselta. Sen sijaan sairaalaveljestöinä aloittaneet ritarikunnat, kuten johanniitat ja Saksalainen ritarikunta, mukautuivat kirkollisen esivallan mielestä temppeliherroja paremmin uuteen tilanteeseen.

Temppeliherrain ritarikunnan synty liittyi ristiretkiaatteeseen. Jälkikäteen, oman aikamme arvoista käsin tarkasteltuna Ristiretkiin liittyi myös kristinuskon sanomalle vieraita poliittisia valtapyrkimyksiä ja seikkailunhalua sekä vieraan kulttuurin vastustamista ja fanatismia, mikä johti tarpeettoman suureen väkivaltaan. Toisaalta ristiretket saattoivat eurooppalaisen kulttuurin edustajia kosketuksiin idän ja antiikin kulttuurin kanssa. Tämä kulttuurivaihto rikastutti eri tavoin molempia kulttuuripiirejä. Varsinkin pitkään Outremeressä (< ransk.”meren takana” = Ristiretkivaltio) viipyneet temppeliherrat oppivat maan asukkaiden kieltä ja tapoja, mikä edisti kulttuurivaihtoa.  

Temppeliherrojen vaiheista on varsin niukasti tietoa vuosien 1314 ja 1705 väliseltä ajalta. Vuonna 1705 temppeliherrat nousivat jälleen tietoisuuteen, kun Ranskan tuleva kuningas, Orleansin herttua Filip valittiin ritarikunnan suurmestariksi. Ranskan vallankumouksen jälkeen olivat hyvin suosittuja tarinat temppeliherrojen “salaisesta tiedosta“, jonka uskottiin olleen peräisin heidän kontakteistaan juutalaisten ja muslimien oppineiden kanssa.

Raymond Fabre-Palaprat herätti Temppeliherrain ritarikunnan vuonna 1804 jälleen henkiin vapaamuurareista irrallisena, kristillisenä ritarikuntana. Napoleon tuki Fabre-Palapratin pyrkimyksiä nähdessään ritarikunnassa sopivan keinon vahvistaa lojaaliutta ja yhteyttä vallankumouksen jälkeiseen uuteen yläluokkaan.

Ritarikunta saavutti suurta arvonantoa ja monet 1800-luvun alun kuuluisuudet liittyivät temppeliherroihin. Suurmestarina vuosina 1838–41 toiminut amiraali Sir William Sidney Smith vahvisti ritarikunnan kansainvälistä asemaa ja liitti sen kiinteämmin kristinuskon pääuomaan. Paavi Gregorius XIV:lle esitettiin vuonna 1845 pyyntö, että hän myöntäisi ritarikunnalle jälleen hengellisen ritarikunnan statuksen. Paavi olisi suostunut pyyntöön, mikäli ritarikunnassa olisi ollut pelkästään katolisia jäseniä. Vuonna 1853 Ranskan keisari Napoleon III tunnusti Temppeliherrain ritarikunnan ja virallisti sen merkin käytön Ranskassa.

Ritarikunta taantui 1800-luvun jälkipuolella Saksa-Ranskan sodan (1870) seurauksena, ja lähinnä vain Belgian prioraatit jatkoivat perinnettä manner-Euroopassa. Vuodesta 1894 ritarikunnan asioita hoiti Kansainvälinen sihteeristö, jonka keskeisillä henkilöillä (Péladan, Vurgey, Brossel) oli valitettavasti yhteyksiä myös esoteerisiin, salatietoa korostaneisiin, temppeliherrojen myytistä lähtökohdan ottaneisiin ryhmiin (martinismi, Kymris). Näiden henkilöliittymien vuoksi Temppeliherrain ritarikunta miellettiin 1900-luvun vaihteessa helposti esoteerisiin ryhmiin kuuluvaksi. Todellisuudessa ritarikunta säilytti kaiken aikaa kristillisen luonteensa.

Viimeinen esoteeriseen Kymris-ryhmään kuulunut ritarikunnan johtaja van Daems siirtyi syrjään vuonna 1932. Tuolloin ritarikunta herätettiin virallisesti uudelleen henkiin ja sille annettiin nimi, “Jerusalemin temppelin itsenäinen ja sotilaallinen ritarikunta” (OSMTH). Belgialaisen Théodore Covias’n johtama ensimmäinen hallitus työskenteli palauttaakseen ritarikunnalle sen alkuperäisen roolin kansainvälisenä ja hengellisenä ritarikuntana.

Saksalaisten vallattua Belgian vuonna 1940 Portugalin suurpriori dom Antonio Campello de Sousa Fontes suositteli ritarikunnan silloista johtajaa Emile-Isaac Vandenbergia siirtämään velvollisuutensa hänelle sekä lähettämään ritarikunnan arkiston Portugaliin, minkä tämä tekikin vuonna 1942. Fontes hyödynsi sodan jälkeistä hämmennystä ja piti itsellään ritarikunnan hallitsijan tehtävät sairastumiseensa saakka vuonna 1956. Ritarikunta oli seuraavat neljä vuotta käytännössä ilman johtajaa. Heti dom Antonion kuoltua 15. helmikuuta 1960 hänen poikansa dom Fernando Campello Pinto Pereira de Sousa Fontes otti ritarikunnan hallitsijan tehtävät väittäen isänsä nimittäneen hänet siihen. Tämä oli vastoin ritarikunnan demokraattista perinnettä ja sääntöjä, jotka edellyttivät vaaleja.

Epäselvyyksistä ja väärinkäytöksistä huolimatta suurin osa suurprioreista oli vuoden 1970 kansainvälisessä kokouksessa valmis valitsemaan dom Fernandon hallit­sijan tehtävään. Vähemmistö asettui toisen ehdokkaan, Ranskan suurpriori Antoine Zdro­jewskin taakse ja irtautui OSMTH:sta omaksi ryhmäkseen (OSMTJ-Zdrojewski). Viimeksi mainittu ryhmä kohtasi vaikeuksia ja kuihtui olemattomiin.

Salzburgin kansainvälisessä kokouksessa, jossa Suomea edusti Ilkka Välimäki, marraskuussa 1995 OSMTH sanoutui irti Fontesista ja oli vapaa järjestäytymään avoimeksi ja demokraattiseksi yhdistykseksi. Tästä lähtien monet erillään olleet temppeliherraryhmät ovat etsiytyneet OSMTH:n yhteyteen. Organisaatio on selkiytynyt, ritarikunnan identiteetti on vahvistunut ja toiminta on suuntautunut entistä enemmän keskiaikaisen ritarikunnan hengessä kristilliseen sisäl­töön, hyväntekeväisyyteen sekä oikeudenmukaisuuden ja rauhan edistämiseen. Monet kansainväliset kokoukset ovat lujittaneet suurpriorikuntien yhteyttä, jossa Suomen suur­priorikunta on aktiivisena toimijana. Mm. ritarikunnan Suurkanslian kokous ja yleiskokous pidettiin Turussa kesällä 1998 ja Magisteriumin kokous keväällä 2003.

OSMTH on julkaissut vuodesta 2000 lähtien Carpe Diem -aikakausikirjaa, jonka korkeatasoiset asiantuntija-artikkelit liittyvät humanitaarisiin kysymyksiin, rauhanpyrkimyksiin maailman kriisipesäkkeissä sekä kristinuskoon ja ekumeenisiin kysymyksiin.

Veljeskunnat tai sääntökunnat (lat. ordo) ovat yhdistyksiä, joiden jäseniä yhdistävät yhteiset ihanteet ja tavoitteet. Sääntökunta eroaa muista yhdistyksistä sääntönsä perusteella, johon jäsenet sitoutuvat. Näitä ovat luostarisääntökunnat ja varsinaiset ritarikunnat, joista viimeksi mainittujen on täytettävä tietyt kriteerit, niistä tärkeimpänä hallitsijahuoneen tai patriarkan suojelu. Eräät ritarikunnat liittyvät johonkin dynastiseen sukuun, joka yleensä myös hallitsee ritarikuntaa. Kolmantena ryhmänä ovat jäsenyyssääntökunnat, joilla on tietty päämäärä ja sääntö sekä vaaleilla valitut hallintoelimet ruhtinassuojelijan tai uskon­nollisen auktoriteetin sijaan.

Sääntökunnan olemassaololle on tärkeätä liittyä johonkin pitkäaikaiseen traditioon, joka antaa sille identiteetin. Traditiot liittyvät käytännöllisiin, eettisiin, uskonnollisiin, seremoniallisiin ja oikeudellisiin kysymyksiin. OSMTH on kristillinen sääntökunta, joka on omaksunut keskiaikaisen Temppeliherrain ritarikunnan tradition, tavoitteet ja periaatteet. Ritarikunnan identiteettiin kuuluu tästä syystä kristillisyys sen olematta kuitenkaan luostarisääntökunta. Temppeliherrain identiteettiin kuuluu myös ritarillinen elementti ilman, että kyse on ritarisääntökunnasta käsitteen vaativimmassa merkityksessä. Temppeli­her­rain ritarikunta ei ole kansainvälisen lain tarkoittama itsenäinen subjekti, eikä sillä ole dynastista suojelijaa. Näin Temppeliherrain ritarikunta ei ole ritarisääntökunta in stricto senso eli käsitteen vaativimmassa merkityksessä.

Sääntöjensä mukaisesti temppeliherrat ovat osoittaneet sitoutumisensa vilpittömyyteen, kristilliseen uskoon, rehellisyyteen, armahtavaisuuteen, lähimmäisen rakkau­teen ja epäitsekkääseen palveluun. Nämä ovat vastakkaisia aikamme materialistiselle ja itsekkäälle hengelle. OSMTH on ekumeeninen sääntökunta, jossa jäsenet eri kirkko­kunnista sitoutuvat yhteisiin päämääriin ja työskentelevät niiden saavuttamiseksi.

Keskiajan temppeliherrojen alkuperäinen tehtävä oli suojella pyhiinvaeltajia, jolloin he olivat vuorovaikutuksessa juutalaiseen ja islamilaiseen maailmaan. He olivat välittäjiä eri kulttuurien välillä sekä uusien ajatusten innovaattoreita. Nyt tämä traditio voisi merkitä asiantuntijuutta esimerkiksi kansainvälisten konfliktien liennyttämisessä. Tätä varten OSMTH julkaisi vuonna 2000 vihkosen, “humanitaarisen katekismuksen“. Vihkonen sisältää kootusti kansainvälisen humanitaarisen lain ydinkohdat, joita sotilaiden on taistelussa noudatettava.

Jäsenyysritarikunnat ovat Suomessa melko uusi ja siksi myös ennakkoluuloja herättävä asia. Avoimuus ja asiallinen tieto takaavat ritarikunnalle mahdollisimman laajan hyväksynnän. On tehtävä selväksi, ettei OSMTH:lla ole mitään tekemistä niiden esoteeristen ryhmien kanssa, jotka yhdistävät temppeliherrat hämärään “salaiseen tietoon“. Tärkeintä on, että jäsenet sitoutuvat ritarikunnan tavoitteisiin, kristilliseen kilvoitukseen ja hyväntekeväisyyteen. Uskottavat ritarit ja uskottava hyväntekeväisyys tekevät myös ritarikunnan uskottavaksi.

Kansainvälisissä statuuteissa on ilmaistu ritarikunnan tavoitteet, joihin myös suomalaiset temppeliherrat sitoutuvat:

1. Tarjota mahdollisuus ekumeenisen kristillisyyden harjoittamiseen

2. Rohkaista ja edistää kristillistä humanitaarista toimintaa yleensä, mutta erityisesti tukea Lähi-idän asukkaita

3. Rohkaista kaikkeen siihen, mikä johtaa ihmiskunnan hengelliseen ja moraaliseen vahvistumiseen ja toteuttaa näin ritarikunnan ensimmäistä periaatetta: “Älä meille, Herra, älä meille, anna kunniaa, mutta anna kunnia omalle nimellesi”. (Ps 115)

4. Edistää kristillisen ritariuden aatteen leviämistä

5. Tutkia ritarikunnan ihanteita ja kilvoitella niiden mukaan

6. Perustaa ja hallita laitoksia, yhdistyksiä, johtokuntia, keskuksia tai muita organisaatioita ritarikunnan työn mahdollistamiseksi eri puolilla maailmaa.

7. Ylläpitää yhteyksiä ja kehittää yhteistyötä vastaavien ritarikuntien ja organisaatioiden kanssa

8. Perustaa ja ylläpitää kirjastoja, museoita sekä kerätä taideteoksia ja esineitä, jotka liittyvät ritarikunnan historiaan

Kristilliset ritarikunnat ovat Suomessa tarjonneet viime vuosikymmeninä uudenlaisen mahdollisuuden järjestötoimintaan, yhteisöllisyyteen ja hyvien arvojen edistämiseen. Näiltä osin ritarikunnat muistuttavat esimerkiksi Rotary-, Lions- ja Round Table -järjestöjen toimin­taa, jotka ovat tulleet Suomeen 1920-luvulta lähtien lähinnä Yhdysvalloista.

Kyseiset järjestöt ovat kansanomaistettuja ja demokratisoituja versioita keskiajan sääntökunnista, joihin niitä yhdistää jäseniä sitova sääntö tarkoituspykälineen, yhtei­söllisyys ja erilaiset virkatehtävät järjestön organisaatiossa. Esimerkiksi Rotary -järjestön tar­koi­­tuksena on “vaalia palvelemisen ihannetta kaiken arvossapidetyn yritteliäisyyden perus­tana“.

Viime vuosikymmeninä Suomeen on rantautunut erilaisia järjestöjä, jotka kutsuvat itseään ritarikunniksi. Osa näistä ”ritarikunnista” esiintyy vanhojen ritarikuntien nimellä ilman, että mitään todellista yhteyttä vanhoihin ritarikuntiin on olemassa. Edellä on pyritty avaamaan ritarikunnan käsitettä ja sen tulkintaa sekä vaativammassa että väljemmässä merkityksessä. Ritarikunnat pyrkivät liittymään jollakin tavoin vanhojen keski­ajan ritarikuntien perinteisiin. Siksi on ymmärrettävää, että ritarikunnat ovat tulleet Suo­meen lähinnä muualta Euroopasta. Kiinnostus ritarikuntiin on virinnyt samalla, kun Suomi on kansainvälistynyt Euroopan Unionin (EU) myötä ja avautunut enenevässä määrin eurooppalaisille yhteyksille. Tässä tilanteessa yhteiset eurooppalaiset juuret ja kulttuuri­perintö ovat saaneet uutta merkitystä. Toiseksi on huomattava, että ritarikuntien Suomeen tulo osuu samaan ajankohtaan yleisen historia- ja keskiaikakiinnostuksen viriämisen kans­sa.

On havaittavissa, että Suomeen tulleet ritarikunnat merkitsevät askelta takaisin keski­ajan sääntökuntien suuntaan, jotka ovat edellä mainittujen uudempien järjestöjen synnyn kaukaisena lähtökohtana. Tämä “paluu lähteille“ näkyy ritarikuntien säännöissä, rituaaleissa, virkanimikkeissä, asuissa ja arvomerkeissä, ehkä myös suuremmassa jäsentensä valikoimisessa. Ritarikunnat eivät pyri massailmiöiksi, vaan säilyttävät rajatun luonteensa. Tämä piirre ei sovi kovin hyvin yleiseen näkemykseen pohjoismaisesta tasa-arvosta ja saattaa herättää ihmisissä epäluuloja.

Edellä on jo viitattu muihin Temppeliherrain ritarikunnan ohella Suomessa toimiviin hengellisiin ritarikuntiin, joihin on tässä vaiheessa syytä luoda lyhyt yleiskatsaus.  Ritarikunnat eivät ole avoimia, vaan ne kutsuvat jäsenensä, joiksi useimmat järjestöt kelpuuttavat vain miehiä. Konstantinus Suuren ritarikunnalla on kuitenkin naisjäseniä samoin kuin useilla temppeliherrojen kansainvälisillä suurpriorikunnilla. Temppeliherrain Suomen suurpriorikunta ei vielä toistaiseksi ole avannut naisille ritarikunnan jäsenyyttä.

Pyhän Johanneksen eli Maltan ritarikunta on toiminut lähes yhtäjaksoisesti perustamisestaan asti vuodesta 1098 ensin sairaala- ja sitten myös sotilasritarikuntana. Maltan ritarikunta on ainoa kiistatta hyväksytty suvereeni ritarikunta maailmassa. Palestiinasta ritarikunta siirtyi Rhodokselle (1309), sieltä Maltan saarelle (1522) ja Napoleonin karkot­tamana vuoden 1798 lopulta Roomaan. Ritarikunnan 900-vuotisjuhlan kunniaksi se sai Maltan hallitukselta takaisin haltuunsa St. Angelon linnan Vallettan kaupungissa.

Lähellä Vatikaania olevalla järjestöllä on maailmassa n. 12.000 jäsentä, joiden on oltava katolisen kirkon jäseniä. Aatelissukuun kuuluminen ei sen sijaan ole enää välttämätön jäsenyyden edellytys. Maltan ritarikunnalla on paavin tunnustus (fons honorum). Ritarikunta on kansainvälisen lain tarkoittama itsenäinen subjekti ja sillä on valtion status, mikä merkitsee mm. oikeutta painaa rahaa ja käyttää omia rekisterikilpiä. Maltan ritarikunta on solminut diplomaattisuhteet 76 maahan ja se sai vuonna 1994 pysyvän tarkkailijan aseman Yhtyneissä Kansakunnissa (YK).

Maltan ritarikunta harjoittaa mittavaa järjestäytynyttä hyväntekeväisyyttä eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Saksassa toimii vapaaehtoisjärjestö Malteser Hilfdienst, joka ylläpitää sairaaloita, asuntoloita ja vanhainkoteja. Jär­jestöllä on noin 30.000 vapaaehtoista ja 7.500 palkattua työntekijää. Ritarikunnan Skandinavian osasto perustettiin vuonna 1959. 

Johanniittain ritarikunta, Johanniter Ridderskapet i Finland, on uskonpuhdistuksen jälkeen Maltan ritarikunnasta irtautunut protestanttinen haara, joka juontaa juurensa vuonna 1351 perustettuun ja vuonna 1810 lakkautettuun Brandenburgin voutikuntaan. Fred­­rik Vilhelm IV perusti sen uudelleen vuonna 1852. Suomeen Johanniitat tulivat vuonna 1923. Ritarikunnan alaisuudessa toimii Suomessa avustusjärjestö Johanniitat ry - Johanniterna rf, joka harjoittaa omaa ambu­lans­sitoimintaa. Molempien tunnuksena on valkoinen Maltan risti.

Pyhän Lasaruksen ritarikunta, Ordo Militaris et Hospitalaris Sancti Lazari Hiero­solymitani, periytyy keskiajalla Jerusalemissa toimineesta alun perin sairaala­ritarikunnasta. Suomen suurprioraatti on perustettu vuonna 1974, ja se on espanjalaisen suurmestarin, Sevillan herttuan alaisuudessa. Maltan ristin muotoisen vihreän ritariristin nauha on vihreä. Ritarikunta tukee mm. huumeambulansseja ja epilepsian hoi­toa.

Saksalainen ritarikunta, Ordo Domus Sanctae Mariae Theutonicorum, perustettiin vuonna 1190 sairaalaritarikunnaksi, jonka Napoleon lakkautti vuonna 1809. Itävallan keisari Franz I perusti ritarikunnan uudelleen vuonna 1834. Habsburgien monarkian päätyttyä jäljelle jäi vain pappissiipi, joka kärsi natsien vainoissa ja perustettiin vuonna 1945 uudelleen. Saksalaiseen ritarikuntaan liittyy läheisesti vuonna 1866 perustettu kunniaritarien, Ehrenritter, siipi. Järjestön keskus on Itävallassa.

Pyhän Haudan ritarikunta perustettiin vuonna 1335 ja organisoitiin uudelleen vuosina 1847 ja 1888. Vuodesta 1949 on suurmestarina kardinaali. Pyhän Haudan ritarikunnan tunnuksena on punainen Jerusalemin risti, tasa­var­tinen risti, jonka sakaroiden välissä on neljä pienempää ristiä.

Pyhän Konstantinuksen ritarikunta, Ordo Sancti Constantini Magni, perustettiin Sveitsissä vuonna 1953. Ritarikunta liittyy bysanttilaiseen perinteeseen ja keisari Konstantinus Suureen (274–337), joka antoi Milanon ediktissään vuonna 313 kristityille uskonnonvapauden. Ritarikunta pyrkii edistämään ekumeenista kristillisyyttä. Maailman runsaasta 700 Kon­stan­tinus -ritarista suomalaisia on yli 300, joista noin 50 on pappeja. Ritarikunnan Suomeen tuonut Yrjö von Grönhagen sai vuonna 1970 ritarikunnalle virallisen hyväksymisen sekä suojelun Aleksandrian ja koko Afrikan patriarkalta Nikolaos VI:lta. Hyväksymisen ovat myöhemmin vahvistaneet hänen seuraajansa patriarkkoina, Parthenios III ja Petros VII. Ritariristiä kannetaan punaisessa nauhassa. Ritarikunta tukee Aleksandrian patriarkaatin avustustyötä Afrikassa ja Suomessa SOS -lapsikyliä.

Joskus Suomessa toimiviin kristillisiin ritarikuntiin yhdistetään myös Pyhän Karitsan ritarikunta. Tämä ei kuitenkaan ole jäsenyysritarikunta, vaan Suomen ortodoksisen kirkon vuonna 1935 perustettu puolivirallinen ansiomerkkiritarikunta, jonka merkkejä myönnetään kirkkokunnan jäsenille ja sille palveluksia tehneille muille kansalaisille.

Vastaavasti Suomen ev. lut. kirkolla on kaksi v. 2006 perustettua virallista kunniamerkkiä, P. Henrikin Risti ja Mikael Agricolan risti sekä puolivirallinen Seurakuntatyön kunniamerkki.

Kristillisten ritarikuntien keskinäisen yhteyden tavoittelu on jatkuva haaste samaan tapaan kuin eri kirkot ovat lähentyneet toisiaan ekumenian hengessä. Tärkeä askel tähän suuntaan oli arkkipiispan vuonna 1997 esittämä kutsu eri ritarikunnille kokoontua Pyhän Henrikin päivänä (19.1.) Turun tuomiokirkkoon yhteiseen rukoushetkeen.